![](\"\/wp-content\/uploads\/imgimport\/994\/ida-1989-1500.jpg\")
<\/p>\nSukeltaminen Euroopassa vilkastui 1980-luvun alussa. Syynä tähän olivat sukellusmatkailun käynnistyminen ja sellaisten sukelluskohteiden kuin Sharm El Sheikhin ja Malediivien perustaminen. Luonnollisesti myös sukellussairaustapaukset (DCI) lisääntyivät tässä tilanteessa. Myös ylipainehappihoito oli juuri kehittymässä tärkeäksi lääketieteen erikoisalaksi, ja uusia painekammioita otettiin käyttöön suosituissa sukelluskohteissa. <\/p>\n
Tohtori Alessandro Marroni, joka on sekä sukeltaja että ylipainehappihoitoon ja vedenalaiseen toimintaan erikoistunut lääkäri, perusti International Diving Assistance -järjestön (IDA) vastavetona sukellusbuumille. Mukana toimintaa käynnistämässä oli pieni joukko sukelluslääkäreitä. Tämän järjestön tarkoituksena oli tarjota ympäri vuorokauden lääketieteellistä apua matkalla oleville sukeltajille, jotka olivat avun tarpeessa. Tohtori Marronin tavoin samanlaista toimintaa halusi järjestää myös Duke University -yliopiston Peter Bennett. Hän oli käynnistänyt ympärivuorokautisen puhelinpalvelutoiminnan hätätilanteita varten. Tämä toiminta oli valtion tukemaa, ja sen tarkoituksena oli sukelluksilla syntyneiden vammojen hoitaminen. Nimekseen se sai National Diving Accident Network (NDAN).<\/p>\n
<\/p>\n
![](\"\/wp-content\/uploads\/imgimport\/994\/ida-old-1500.jpg\")
<\/p>\n
Tohtori Marroni havaitsi pian, että lääketieteellinen neuvonta oli itsessään riittämätöntä silloin kun sukeltajat olivat loukkaantuneina ulkomailla. Tarvittiin erityisesti näitä tilanteita varten suunniteltu vakuutussuunnitelma, jonka avulla voitiin maksaa kalliit ylipainehappihoidot. Näitä eivät perinteiset matkavakuutusten tarjoajat halunneet korvata. Lisäksi jotkut maat, esimerkiksi Espanja ja Suomi, eivät korvanneet painekammiohoitoa kansallisissa vakuutuksissaan.<\/p>\n
Näin ollen tohtori Marronin vaimo Filomena De Angelis, joka oli arkeologi ja sukeltaja ja josta tuli myöhemmin DANin toimitusjohtaja, aloitti IDA:n puolesta neuvottelut vakuutusyhtiöiden kanssa. Näitä yhtiöitä oli mukana suuri joukko. Mikä sitten oli haasteena tässä tilanteessa? Vakuutusten tarjoajat piti saada vakuuttuneiksi siitä, että laitesukellus ei ollut vaarallista. Vakuutusyhtiöt olivat hyvin haluttomia korvaamaan kuluja, jotka aiheutuivat oudosta ja huonosti tunnetusta ilmiöstä nimeltä sukellussairaus. <\/p>\n
Itse asiassa matka- ja tapaturmavakuutusten tarjoajat sulkevat yleensä vakuutusten piiristä pois sairaudet ja ennalta tiedossa olevat terveydentilaan liittyvät ongelmat. Siksi niiden oli aluksi vaikea ymmärtää, että sukellussairaus oli tietynlainen sukellusonnettomuus, jota voitiin verrata muihin, maalla tapahtuneisiin urheiluonnettomuuksiin.<\/p>\n
De Angelis onnistui tehtävässään hyvin, ja näin ollen IDA toi vuonna 1982 markkinoille ensimmäisen maailmanlaajuisen sukellusonnettomuuksiin erikoistuneen tapaturmavakuutuksen. Sitä myytiin lisäpalveluna IDA:n jäsenille, samalla tavoin kuin nykyäänkin. Järjestö alkoi tarjota samaan aikaan myös vastuuvakuutuksia, koska sukellusalan ammattilaisten keskuudessa oli tarvetta tällaisille vakuutuksille. Vaikka 1980-luvun alussa jotkut tavalliset vakuutusyhtiöt tarjosivatkin sukellusalan ammattilaisille tarkoitettuja vastuuvakuutuksia, niiden vakuutukset olivat hyvin kalliita ja vakuutusten kattavuutta oli rajoitettu, koska sukeltamisen katsottiin olevan erittäin vaarallista.<\/span><\/p>\n Seuraavana vuonna tohtori Bennettin kanssa järjestetyn tuloksellisen kokouksen jälkeen IDA:sta tuli DAN Europe, ja NDANista tuli Divers Alert Network (DAN) US. Viisi vuotta myöhemmin DAN US toi markkinoille oman sukellusvakuutusohjelmansa yhdessä ulkopuolisen palveluntarjoajan kanssa.[1]<\/sup><\/p>\n